KUULOKUVA

Siitä hetkestä on kamalan kauan, melkein
niinkuin ihmisenikä sitten kauan.
Äiti oli kuollut sinä kesänä ja koti oli autio
ja siellä jotenkin kaikui. Oli lauantaiaamu ja
aurinko paistoi taivaalta, jossa ei näkynyt
pilvenhattaraakaan.
Lähdin eväiden kanssa pyörällä Laajasalon
uimarannalle ja viivyin paahtavassa auringossa
koko päivän.Suojakertoimia taisi siihen aikaan
olla vain yksi, joten illansuussa kotiin palattuani
oli sellainen palanut olo-samaa vahvisti peili.
Avasin parvekkeen oven - 100 % pölyesteriverho
lepatti iltatuulessa kun lepäilin sellaisella mustan-
harmaan nyppyläisellä sohvalla.Olin avannut putkiradion,
sellaisen puisen laatikon, jossa kanavavalikon yläpuolella
kangasverhoilu.(Perheeni ei koskaan ole ollut mikään
"elämää ja elektroniikkaa"-perhe, kun ääntä lähtee se
riittää, sama päti muihinkin kodinkoneisiin)
Olin juuri tulossa siihen kohtaan kun rupeaa paleltamaan,
kun radiossa alkoi soida Raita Karpon esittämänä
"Jo karjalan kunnailla" eikä koskaan sitä ennen ollut mikään
musiikki herättänyt sellaisia väristyksiä.
Minulla ei ole minkäänlaisia juuria Karjalaan, mutta nyt
ymmärrän, että siihen hetkeen liittyi kaipaus ja haikeus
ja tunne jostain ikuiseksi ajoiksi menetetystä.

Muita mieleen syvästi jääneitä kuulokuvia oli ensikuulema
Pink Floydia täysillä Vanhan kuppilassa ja Ella Fitzgeraldia
lontoolaisessa viinbaarissa...